Mummon syndrooma

Heti alkuun haluan kertoa ettei tämä ole mikään säälinkerjäämiskirjoitus. Ei minulle, eikä äidilleni, jonka lupaa tämän kirjoittamiseen en ole edes kysynyt. Kirjoitan tämän siksi, että ihmiset saisivat jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä sairaalle ihmiselle on sopivaa sanoa, ja mitä ei. Tietysti tämäkin riippuu ihmisistä, mutta tämä juttu kertoo nyt minun näkemyksistäni.

Äiti sairastaa Hortonin syndroomaa. Sarjoittaista päänsärkyä. Itsemurhapäänsärkyä. Miten sitä nyt sitten haluaa kutsua. Jokainen voi itse googlata jos haluaa tietää sairaudesta enemmän, mutta näin tiivistettynä, se on kovinta mahdollista kipua jota ihminen voi kokea. Sitä, mikä sen aiheuttaa, ei vielä kukaan tarkkaan tiedä. Eikä myöskään sitä, mikä siihen kipuun auttaisi. 

Tuota kipua on nyt jatkunut....miten se nyt oli, neljä vuotta ainakin. Neurologit niin Jyväskylässä kuin Kuopiossakin levittelevät käsiään. Tutkitaan, kuvataan, makuutetaan sairaalassa, kuskataan ambulanssilla, lääkitään, piikitetään, otetaan kokeita, annetaan magnesiumia ja tutkitaan taas vähän lisää voidakseen todeta että mitään selvää syytä kivulle, saati sitten apua, ei löydy. Tai no, itseasiassa täällä odotetaan viimeisimmän kuvauksen tuloksia lähestulkoon paskat housussa.

Äiti on kertonut sairaudestaan melko avoimesti mm. facebookissa. Ihan hyvä, että ihmiset siitä tietävät, jo senkin vuoksi ettei kukaan ihmettele jos välillä on vähän sanat sekaisin. Äidin päivitysten ja niihin näiden vuosien aikana tulleiden kommenttien perusteella olen tullut siihen tulokseen, että aika moni ihminen on tyhmä. Aika moni ei oikeasti ymmärrä, että jos ei ole mitään fiksua sanottavaa, voi vaikka jättää kokonaan kommentoimatta.

Ihmisten luulisi ymmärtävän, että kun kyseessä on noinkin kova kiputila, hermosärky jonka edessä neurologitkin ovat neuvottomia, niin siihen ei silloin auta seuraavanlaiset neuvot:

-"Nyt menet kuule lenkille ja alat kuntoilla että saat vähän raitista ilmaa niin kyllä se siitä helpottaa"

-"Onkohan sulla niskat  jumissa, pitäskö sun käydä hierojalla, se varmaan auttais"

-"Mä tiiän miltä susta tuntuu, mullakin on ollut tänä vuonna jo kaks kertaa migreenikohtaus"

-"Nyt vaan reipastut"

-"Herranjestas kun sä syöt niin paljon lääkkeitä, ei tuon ikäsen vielä pitäs syyä, nyt vaan lakkaat syömästä niitä lääkkeitäs"

-"Kyllä nyt pitää nauttia näistä helteistä kun niitä kerran riittää, kyllä minäkin oon sairas mutta niin vaan pesin koko suvun matot tänään rannassa, kun minä niin nautin näistä helteistä" (äiti joutui sairaalaan kun meni helteellä niin huonoon kuntoon).

-"Ettei sulla vaan olis aivokasvain"

Ja sitten tykätään. Kun toinen kirjoittaa joutuneensa taas sairaalaan kovan kipukohtauksen vuoksi, niin joku saakelin ääliö vielä tykkää siitä. Välillä on kovin vaikea pitää oma suunsa kiinni. Olla reagoimatta mitenkään, tai vastata asiallisesti. Siispä, jos ei tiedä mitä sanoa, kannattaa oikeasti jättää sanomatta. Tai sitten voi vaan toivottaa jaksamista, kertoa ehkäpä että ottaisi edes osan siitä kivusta kärsittäväkseen jos vain voisi.