Niinkuin eilen mainitsinkin, 11.1 olen ollut 11 vuotta äitinä. Vaikka kaikki lapset ovat yhtä tärkeitä, on sitä turha käydä kiistämään, että esikoisen kohdalla kaikki on ollut jotenkin mieleenpainuvampaa. Vaikka siitä onkin kauemmin aikaa kuin muiden lasten syntymästä, muistan monet asiat selvemmin.
Olin täyttänyt 19 vuotta muutamaa kuukautta ennen kuin Veera syntyi. Kun aloin odottamaan Veeraa, painoin 48 kiloa ja kun lähdin synnyttämään niin 84. Neuvolassa valitettiin alituiseen nousevasta painostani. Erityisen voimakkaasti mieleeni on jäänyt myös erään sukulaisen kommentti loppuraskaudessa: "tiedäthän sä ettei tota voi enää tossa vaiheessa peruuttaa ja vauvat sit itkee öisinkin". Aijaa.
Laskettu aikani oli 27.12 ja odotus meni aika pitkäksi. Kun synnytys vihdoin käynnistyi, minut latettiin sairaalasta bumerangina kotiin. Todella vihainen kätilö totesti ettei synnytykseni ollut käynnissä. Tämän vuoksi vauva syntyi vasta kaksi vuorokautta lapsivesien (joka oli muuten aivan vihreää) menon jälkeen. Palatessani sairaalaan oli tämä "ihana" kätilö siellä taas. Sain koko synnytyksen ajan kuulla jos jonkinmoisia ala-arvoisia laudahduksia kuten "ei suhun edes satu kun ei ole tuon korkeammat verenpaineet" ja "mihin päin sä sitä lastas työnnät, työnnä ulospäin". Ja 30min ennen synytymää: "ei tämä kuule synny vielä tuntikausiin". Pahintahan tässä on se, että luulin oikeasti tekeväni kaiken koko ajan väärin. Luulin, että olen vain todella huono synnyttämään.
Tuosta kokemuksesta jäi aika paha synnytyspelko. En älynnyt, että sitä olisi voinut jotenkin työstää sairaalan henkilökunnan kanssa, eikä minulle koskaan sellaista vaihtoehtoa tarjottu. Toista lasta odottaessani pelkäsin kuollakseni synnytystä. Olin varma että teen taas kaiken väärin. Sitten meitä vastassa olikin todella mukava kätilö, josta olin aivan järkyttynyt. Puhui nätisti, oli rauhallinen ja sellainen kuin kuuluukin. Muistan edelleenkin esimmäisessä synnytyksessäni olleiden kätilön ja kätilöopiskelijan nimet. Olen siitä lähtien kirjoittanut esitietolomakkeeseen nimen kenen kanssa minä EN synnytä. Ja niinhän siinä sitten kävi että Matildan synnytyksessä ainut vapaa kätilö oli se hirviö. Onneksi kuitenkin hoitaja järjesti asian niin että kätilöt vaihdettiin, ja meille tuli joku toinen.
Sukulaiseni ennustuksesta huolimatta, vauva ei itkenytkään öisin. Se nukkui 9 tunnin yöunia vastasyntyneestä, enkä neuvolan ohjeista huolimatta herättänyt sitä syömään vaan nukuin itsekin. Päivälläkin tyttö veti 4-6 tunnin päikkärit. En vaan osannut silloin käyttää sitä aikaa hyödykseni vaan vahtasin nukkuvaa vauvaa kuin haukka. Kävin pitkään tarkistamassa vähän väliä että hengittääkö se. Ja olin järkyttynyt siitä ettei vauva syönytkään tuttia (tai no söi, varmaan yhteensä 10min koko vauva-aikana). Koska vauvojenhan kuuluu syödä tuttia.
Olen saanut kuulla useilta ihmisiltä kommentteja että olisi kannattanut "elää ja juhlia" silloin nuorena. No, minä elin kyllä ja juhlimista en kaivannut. Vaikka pari ystävyyssuhdetta olikin vauvan vuoksi koetuksella. Muutamat ihmiset lakkasivat tyystin pitämästä yhteyttä koska kokivat olevansa ilmeisesti niin eri aaltopituudella kanssani. Pelkäsivät raukat varmaan että en osaisi puhua mistään muusta kuin vauvan kakasta ja puklusta. Jätettiin jopa kutsumatta valmistujaisiin. "No mää aattelin ettet sää ois kuitenkaan tullu kun sulla on toi lapsi ja silleen". Niin.
En koe, että olen jäänyt mistään paitsi tehtyäni lapset nuorena. Päinvastoin. Koen olleeni jo parikymppisenä huomattavasti vastuullisempi ja aikuisempi kuin monet senaikaiset kaverini. Jos vertaan tätä kolmekymppistä äiti-ihmistä siihen parikymppiseen, niin tämä kolmekymppinen neljän lapsen äiti on tietysti kokeneempi. Se on varmempi taidoistaan äitinä, itsevarmempi ja muiden mielipiteistä vähemmän välittävä sekä itsestään enemmän huolta pitävä. Jos jotain olen oppinut niin sen, että kun voi itse hyvin, jaksaa pitää paremmin huolta muistakin.
Laskettu aikani oli 27.12 ja odotus meni aika pitkäksi. Kun synnytys vihdoin käynnistyi, minut latettiin sairaalasta bumerangina kotiin. Todella vihainen kätilö totesti ettei synnytykseni ollut käynnissä. Tämän vuoksi vauva syntyi vasta kaksi vuorokautta lapsivesien (joka oli muuten aivan vihreää) menon jälkeen. Palatessani sairaalaan oli tämä "ihana" kätilö siellä taas. Sain koko synnytyksen ajan kuulla jos jonkinmoisia ala-arvoisia laudahduksia kuten "ei suhun edes satu kun ei ole tuon korkeammat verenpaineet" ja "mihin päin sä sitä lastas työnnät, työnnä ulospäin". Ja 30min ennen synytymää: "ei tämä kuule synny vielä tuntikausiin". Pahintahan tässä on se, että luulin oikeasti tekeväni kaiken koko ajan väärin. Luulin, että olen vain todella huono synnyttämään.
Tuosta kokemuksesta jäi aika paha synnytyspelko. En älynnyt, että sitä olisi voinut jotenkin työstää sairaalan henkilökunnan kanssa, eikä minulle koskaan sellaista vaihtoehtoa tarjottu. Toista lasta odottaessani pelkäsin kuollakseni synnytystä. Olin varma että teen taas kaiken väärin. Sitten meitä vastassa olikin todella mukava kätilö, josta olin aivan järkyttynyt. Puhui nätisti, oli rauhallinen ja sellainen kuin kuuluukin. Muistan edelleenkin esimmäisessä synnytyksessäni olleiden kätilön ja kätilöopiskelijan nimet. Olen siitä lähtien kirjoittanut esitietolomakkeeseen nimen kenen kanssa minä EN synnytä. Ja niinhän siinä sitten kävi että Matildan synnytyksessä ainut vapaa kätilö oli se hirviö. Onneksi kuitenkin hoitaja järjesti asian niin että kätilöt vaihdettiin, ja meille tuli joku toinen.
Sukulaiseni ennustuksesta huolimatta, vauva ei itkenytkään öisin. Se nukkui 9 tunnin yöunia vastasyntyneestä, enkä neuvolan ohjeista huolimatta herättänyt sitä syömään vaan nukuin itsekin. Päivälläkin tyttö veti 4-6 tunnin päikkärit. En vaan osannut silloin käyttää sitä aikaa hyödykseni vaan vahtasin nukkuvaa vauvaa kuin haukka. Kävin pitkään tarkistamassa vähän väliä että hengittääkö se. Ja olin järkyttynyt siitä ettei vauva syönytkään tuttia (tai no söi, varmaan yhteensä 10min koko vauva-aikana). Koska vauvojenhan kuuluu syödä tuttia.
Olen saanut kuulla useilta ihmisiltä kommentteja että olisi kannattanut "elää ja juhlia" silloin nuorena. No, minä elin kyllä ja juhlimista en kaivannut. Vaikka pari ystävyyssuhdetta olikin vauvan vuoksi koetuksella. Muutamat ihmiset lakkasivat tyystin pitämästä yhteyttä koska kokivat olevansa ilmeisesti niin eri aaltopituudella kanssani. Pelkäsivät raukat varmaan että en osaisi puhua mistään muusta kuin vauvan kakasta ja puklusta. Jätettiin jopa kutsumatta valmistujaisiin. "No mää aattelin ettet sää ois kuitenkaan tullu kun sulla on toi lapsi ja silleen". Niin.
En koe, että olen jäänyt mistään paitsi tehtyäni lapset nuorena. Päinvastoin. Koen olleeni jo parikymppisenä huomattavasti vastuullisempi ja aikuisempi kuin monet senaikaiset kaverini. Jos vertaan tätä kolmekymppistä äiti-ihmistä siihen parikymppiseen, niin tämä kolmekymppinen neljän lapsen äiti on tietysti kokeneempi. Se on varmempi taidoistaan äitinä, itsevarmempi ja muiden mielipiteistä vähemmän välittävä sekä itsestään enemmän huolta pitävä. Jos jotain olen oppinut niin sen, että kun voi itse hyvin, jaksaa pitää paremmin huolta muistakin.
Jestas, mikä kätilö!! Hyvä, että sait vältettyä hänet myöhemmin!
VastaaPoistaPaljon onnea näin vähän jälkikäteen 11-vuotiaalle esikoiselle ja erityisesti 11 vuotta olleelle äidille! :)
Kiitos onnitteluista :)
PoistaMinullakaan ei ensimmäisen kätilön kanssa sympatiat kohdaneet, liekkö ollut sama kätilö meillä! Itse myös toivoin seuraavissa synnytyksissä (siis siinä lappusessa, sekä pelkopolin papereissa) ettei ensimmäisen kätilö osuisi kohdalleni. Kätilö teki myös hoitovirheen jonka vuoksi hengenlähtöni oli lähellä. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin.
VastaaPoistaNo varmaan ollut se sama hirviö. Kumma jos ei tuosta ihmisestä ole kukaan valittanut.
PoistaHuh huh, mikä kätilö! Voiko tuollaisia oikeesti olla? No voi...onhan meitä ihmisiä niin moneksi, kuten olet ikäväksesi saanut sinäkin huomata! Oikein ihanaa alkanutta vuotta Sinulle, Leena ♥ ja onnea äitiydestäsi! Olen varmasti hyvä äiti ♥
VastaaPoistaSamoin sinulle ja kiitos <3 ja kyllä tuon kätilön kaltaisia taulapäitä vaan näyttää olevan.
PoistaOnnea 11- vuotiaan äidille- ja tietysti tyttärelle myös! Mä olin myös 19- vuotias saadessani esikoiseni ja painoin 48 kg ennen raskautta- ja törmäsin monenlaisiin ennakkoasenteisiin nuoriin äiteihin liittyen. Kaikki meni kuitenkin hyvin- ja mun esikoinen ei muuten myöskään syönyt tuttia ja oli jo vauvana ehdottomasti paras nukkuja näistä kaikista viidestä lapsestani :) Nuorempien kanssa onkin sitten saanut kokea valvomisen "riemun" :) Sulla on osunut kohdalle todella ammattitaidoton kätilö; onneksi olet pitänyt puolesi ettei sama henkilö ole enää ollut mukana synnytyksissäsi. Synnytys on kuitenkin niin "poikkeustilanne" naisen elämässä ja silloin useimmat ovat haavoittuvaisimmillaan- tämän ammattitaitoinen kätilö ottaa huomioon koko synnytyksen ajan. Synnytyksen kululla on niin monenlaisia vaikutuksia naisen- äidin- elämään jatkossakin sekä fyysisellä että psyykkisellä tasolla. Puhumattakaan vaikutuksista äidin ja vauvan suhteen syntyyn. Onneksi tällaiset ikävät tapahtumat ja epäasiallinen käytös ammatti- ihmisen puolelta on mahdollista jättää taakseen ja käydä läpi asiantuntevien ihmisten tai läheistenkin avulla ja tuella. Tästä tulikin nyt pidempi purkaus kun olin ajatellut- aihepiiri vaan on niin sydäntäni lähellä :)
VastaaPoistaMutta hienoa että olet päässyt yli noista kokemuksista ja ennakkoasenteista! Ja uskaltaunut kasvattamaan perhettä sisaruksillakin! Onnea vielä ♥
Kiitos :)
PoistaMeilläkin tosiaan toinen lapsi oli sitten jo pahasta koliikista kärsivä, joten sitten vasta pääsin kokemaan senkin "ihanuuden" mitä oli valvoa yöt yhden kanssa ja päivät toisen kanssa. Eipä ole kyllä yhtään ikävä sitä aikaa!
Mietin, onko tuosta kätilöstä kukaan valittanut. Itse en niin tajunnut tehdä kun ei ollut yhdestäkään "normaalista" kätilöstä kokemusta taustalla ja melkeen olin pahoillani sen puolesta joka tuon kätilön synnytykseensä kesken kaiken sai kun minä sain sen mukavan kätilön.
Minä olin myös 19, kun sain pojan. Synnytykseni oli todella pitkä ja rankka eikä sitä auttanut yhtään hirveä kätilö, joka vähätteli kipuani, sanomisiani ja painoi väkisin voimalla sänkyyn synnyttämään selälleen vastustelusta huolimatta ym. mitä nyt en viitsi tässä edes mainita. Kätilöllä on niin suuri vastuu siitä, millaisena synnyttävä äiti synnytyksen kokee, että en ymmärrä miten tuollaisia kätilöitä voi olla olemassa. Mulle synnytyksestä jäi trauma. Kyllä kätilöksi haaveilevan täytyisi miettiä ammatinvalintaa useamminkin kuin kerran.
VastaaPoistaKurja kuulla. En ymmärrä minäkään :( Onneksi itse pystyin varmistamaan etten enää tuon kauhukätilön kanssa synnyttämään joutunut. Olisin varmaan lähtenyt mielummin vaikka kotiin yksin synnyttämään.
PoistaVoi sitä onnea, kun pieni tyttö syntyi. Ja voi säälin määrää, mitä sain osakseni, kun lapseni pilasi elämänsä pamahtamalla paksuksi "liian" nuorena! Koulut käymättä, elämä edessä, nyt kaikki oli tässä! Mikä vtun kaikki! Tästä se kaikki vasta alkoi. Hyvin on lapset hoitanut, töitä on riittänyt. Tuntuu siltä, että riittääkin. Huolehtii perheestä, kodista, itsestään. Ei mielestäni kaipaa sääliä. On äitinä oikeudenmukainen, ja mikä parasta, ei tarvitse odotella ikälopuksi, että on lapset maailmalla.
VastaaPoista