Mummon syndrooma

Heti alkuun haluan kertoa ettei tämä ole mikään säälinkerjäämiskirjoitus. Ei minulle, eikä äidilleni, jonka lupaa tämän kirjoittamiseen en ole edes kysynyt. Kirjoitan tämän siksi, että ihmiset saisivat jonkinlaisen käsityksen siitä, mitä sairaalle ihmiselle on sopivaa sanoa, ja mitä ei. Tietysti tämäkin riippuu ihmisistä, mutta tämä juttu kertoo nyt minun näkemyksistäni.

Äiti sairastaa Hortonin syndroomaa. Sarjoittaista päänsärkyä. Itsemurhapäänsärkyä. Miten sitä nyt sitten haluaa kutsua. Jokainen voi itse googlata jos haluaa tietää sairaudesta enemmän, mutta näin tiivistettynä, se on kovinta mahdollista kipua jota ihminen voi kokea. Sitä, mikä sen aiheuttaa, ei vielä kukaan tarkkaan tiedä. Eikä myöskään sitä, mikä siihen kipuun auttaisi. 

Tuota kipua on nyt jatkunut....miten se nyt oli, neljä vuotta ainakin. Neurologit niin Jyväskylässä kuin Kuopiossakin levittelevät käsiään. Tutkitaan, kuvataan, makuutetaan sairaalassa, kuskataan ambulanssilla, lääkitään, piikitetään, otetaan kokeita, annetaan magnesiumia ja tutkitaan taas vähän lisää voidakseen todeta että mitään selvää syytä kivulle, saati sitten apua, ei löydy. Tai no, itseasiassa täällä odotetaan viimeisimmän kuvauksen tuloksia lähestulkoon paskat housussa.

Äiti on kertonut sairaudestaan melko avoimesti mm. facebookissa. Ihan hyvä, että ihmiset siitä tietävät, jo senkin vuoksi ettei kukaan ihmettele jos välillä on vähän sanat sekaisin. Äidin päivitysten ja niihin näiden vuosien aikana tulleiden kommenttien perusteella olen tullut siihen tulokseen, että aika moni ihminen on tyhmä. Aika moni ei oikeasti ymmärrä, että jos ei ole mitään fiksua sanottavaa, voi vaikka jättää kokonaan kommentoimatta.

Ihmisten luulisi ymmärtävän, että kun kyseessä on noinkin kova kiputila, hermosärky jonka edessä neurologitkin ovat neuvottomia, niin siihen ei silloin auta seuraavanlaiset neuvot:

-"Nyt menet kuule lenkille ja alat kuntoilla että saat vähän raitista ilmaa niin kyllä se siitä helpottaa"

-"Onkohan sulla niskat  jumissa, pitäskö sun käydä hierojalla, se varmaan auttais"

-"Mä tiiän miltä susta tuntuu, mullakin on ollut tänä vuonna jo kaks kertaa migreenikohtaus"

-"Nyt vaan reipastut"

-"Herranjestas kun sä syöt niin paljon lääkkeitä, ei tuon ikäsen vielä pitäs syyä, nyt vaan lakkaat syömästä niitä lääkkeitäs"

-"Kyllä nyt pitää nauttia näistä helteistä kun niitä kerran riittää, kyllä minäkin oon sairas mutta niin vaan pesin koko suvun matot tänään rannassa, kun minä niin nautin näistä helteistä" (äiti joutui sairaalaan kun meni helteellä niin huonoon kuntoon).

-"Ettei sulla vaan olis aivokasvain"

Ja sitten tykätään. Kun toinen kirjoittaa joutuneensa taas sairaalaan kovan kipukohtauksen vuoksi, niin joku saakelin ääliö vielä tykkää siitä. Välillä on kovin vaikea pitää oma suunsa kiinni. Olla reagoimatta mitenkään, tai vastata asiallisesti. Siispä, jos ei tiedä mitä sanoa, kannattaa oikeasti jättää sanomatta. Tai sitten voi vaan toivottaa jaksamista, kertoa ehkäpä että ottaisi edes osan siitä kivusta kärsittäväkseen jos vain voisi.

Lastenhuoneessa

Sunnuntai, vapaapäivä ja kaatosade. Huonosti nukuttu aamuyö ja sateen vuoksi mönkään menneet pihanraivaus- ja lenkkeilysuunnitelmat. Sitä vettä kun tosiaan tulee ihan vaakatasossa. Ajattelin ottaa kerrankin rauhallisesti. Laittaa pyykit ja sitten neuloa sukkaa. Pyykkien laittamisen jälkeen ajattelin vielä nopsaan vaihtaa lasten sänkyihin lakanat. 

Lakanoiden jälkeen huomasin jo karsivani tavaraa tuon Ikealaisen laatikoista. Nuo laatikot vetävät sisäänsä uskomattoman määrän tavaraa ja nyt ne ihan pursuilivat yli. Kaivoin niitä kaksi muovikassillista (!!!!) pelkkää paperiroskaa. Roskiksia kuitenkin löytyy tuosta huoneesta kaksi. Tuntemattomasta syystä eivät näytä olevan kovinkaan ahkerassa käytössä.

Tätä paperien karsintaa ei  olisi  voinut suorittaa tänään jos lapset olisivat olleet kotona. Jostain kumman syystä kummallakin näistä vanhemmista lapsistani tuntuu olevan merkittäviä kiintymyssuhteita erinäisiin mytättyihin paperipalloihin ynnä muuhun jonka roskiin heittämistä kumpikaan tuskin tulee edes huomaamaan päästyään kotiin. Vaan kunhan kotiin pääsevät, niin tässä joku päivä käydään tyttöjen kanssa yhdessä nuo laatikot läpi, ja opetellaan sitä mitä minäkin olen opetellut viime vuoden aikana paljonkin. Turhista tavaroista luopumista.

Villasukat

Sainpas aikaiseksi! Aloittaa neulomisen nimittäin. Sitäpä en ollutkaan tehnyt pitkään aikaan. Töissä lankoja hyllyttäessä on kyllä aina käynyt mielessä ostaa jotain uutta kivaa lankaa ja neuloa siitä jotain. Se halu on yleensä mennyt ohi kun on vaan odottanut hetken.

Osaan kyllä neuloa, eihän se siitä kiikasta. Tykkäänkin vieläpä siitä, silloin kun olen sillä tuulella. Silloin kun on aikaa. Tahtoo vain aika olla kortilla ja neulominen tärkeysjärjestykseni häntäpäässä. Silloin kun Veera ja Viivi olivat pieniä, neuloin aika paljonkin. Lapasia, sukkia, pipoja, kaulaliinoja ja villahaalarinkin. En oikein tykkää neuloa sellaisia joissa tarvitsee hirveästi seurata  ohjetta. Ja niin typerältä kuin se kuulostaakin, inhoan tehdä sukkia koska niitä pitää tehdä kaksi samanlaista. 

Nyt aloitin sitten sukkaoperaation jouluksi. Meinasin antaa niitä lahjaksi. Tahti ei tunnu olevan kovinkaan nopea. Tämän sukkaparin valmistuminenkin kun otti lähes kuukauden päivät. Puolustuksekseni voin kertoa että tapahtui se pahin, ja toisen sukan ollessa valmis ja toisen kantapäätä vailla, oli Matilda päässyt niihin käsiksi. Ei tehnyt pariin viikkoon mieli edes katsoa koko tekeleeseen päin.

Mutta nyt ne on valmiit, ja seuraavatkin jo aloitettu. Tavoitteena on tehdä neljä paria jouluun mennessä. Viidestä parista olisin jo todella ylpeä! Saapa nähdä kuinka onnistun.

Sotkusta ja siivouksesta

Kahviaika -blogissa oli juttua aiheesta joka minullakin, niinkuin varmaan monella muullakin äidillä käy mielessä aika usein. Sotkujen siivoamiseen käytetystä ajasta ja siitä, onko siisti koti merkki hukkaan heitetystä ajasta.

Minäkin kyllä rakastan siistiä kotia. Kukapa ei. Jos pitäisi jotekin määritellä, kuinka siistiä meillä yleensä on, niin sanoisin ehkä että meillä on enimmäkseen melko siistiä. Tiedän koteja jotka ovat usein paljon sotkuisampia kuin meidän, ja tiedän koteja jotka ovat lähes aina siistimpiä kuin meillä. Me ollaan siinä välimaastossa.

Keittiöön pääsee melkein joka päivä jonkin asteinen sotku koska minä olen ainut joka siellä touhutessaan osaa HETI siivota jälkensä, ja se myöskin siivotaan joka päivä. Jos ei, niin sitten olen kipeä. Sama pätee olohuoneeseen. Lelut kyllä kerätään sieltä joka ilta koreihin tuohon olohuoneen nurkkaan. Siistiltähän se ei näytä mutta parempi nurkassa kuin levällään lattialla. Sitten kun Matilda siirtyy Viian huoneeseen, häviävät nämä olohuoneen lelukorit.

Aika monena iltana tekisi mieli lykätä keittiön siivousta seuraavan päivään, mutta tunnen jo itseni niin hyvin että olen kyllä oppinut siivoamaan keittiön iltaisin. Mikään ei saa huonommalle tuulelle kuin palaaminen työpäivän ja kauppareissun jälkeen sotkuiseen keittiöön laittamaan ruokaa. Ei kiitos. 

Ihan oma lukunsa ovat sitten nämä rojukasat. Tulee jotenkin todella lohdullinen olo kun bongaa jonkun muunkin kotoa tällaisen ryönäkasan. Näissä kasoissahan asuu kaikkea nenäliinoista latureihin. Meillä niillä on tapana kertyä tuohon mikron päälle. Mikron päällisen rojukasan selvitin muutama viikko sitten, ja se on toistaiseksi pysynyt ojennuksessa. Jes!

Kun oppii raivailemaan kulkiessaan, niin silläkin saa jo aika hyvin pidettyä kotia siistinä. Ajatelkaa, miten siistiä meillä olisi, jos perheen loputkin viisi jäsentä tekisivät niin ;) 

Kyllähän tämä ainainen siivoilu (sitä se tuntuu useinkin olevan) aika usein näin kauniisti ilmaistuna ketuttaa, mutta vielä enemmän minua ainakin ketuttaa liika sotku. Lähdenkin tästä hinnoittelemaan kirppistavaroita, niin onpahan ensi viikolla kotona vähemmän tavaraa jota levittää. Tavaroiden karsiminen  onkin luultavasti paras keino ainakin lastenhuoneiden kaaosten hallintaan.

Loppuun muutama muu vinkki kodin siistinä pitämiseen:

1. Älä päästä miestä ja lapsia enää kotiin.

3. Lakkaa siivoamasta. Odota, että joku muu tekee sen, mutta älä pitkästy odotellessa.

4. Sammuta valot (toimii vain pimeän aikaan).

5. Äärimmäinen hätäkeino:

Valoa kansalle

Käytiin maanantaina Sanna -tädin luona. Sannalla on "jouluvalot" kesät talvet ja meilläkin alkoi lapset jo kinuamaan heti autossa että jokos voitais meillekin laittaa. No mikäpä ettei. Minäkään en miellä näitä sisustusvaloja miksikään joulujutuksi, vaikka ne toki jouluunkin kuuluvat. Lastenhuoneessa meillä on pallovalot esillä kesät talvet.

Ei muuta kuin valosarjoja kaivelemaan esille heti kun kotiin monen mutkan ja terveyskeskusreissun jälkeen vihdoin päästiin. Olohuoneen rottinkipöydällä on metallitarjotin jonka päällä on Ikean tuikkukippoja. Sattuneesta 81 senttisestä ja 12 kiloisesta syystä meillä ei näissä tulia pidetä. Kiepsuttelin siis kippojen ympärille valosarjan. Tuli taas todettua miten käteviä pattereilla toimivat valosarjat ovat. 

Nämä keittiön valot eivät ole ledit, eivätkä patterilla toimivat, vaan ihan perus vanhanaikaiset.

Olohuoneen ikkunoissa oleva sydän -valosarja on patterikäyttöinen. Kotelon sai hyvin piilotettua laskosverhon taakse.

Ruokailutilan astiakaapin päällä oleviin Nappuloihin saatiin kuin tilauksesta tuliaisena Ikean led kruunukynttilät. Tosi kivat ollakseen epäaidot.

Saman tason päälle kirpparilta löytyneeseen mintunvihreään lasipurkkiin kaivelin vanhan kukkavalosarjan. 

Ei nämä silti ihan kokonaan aitoja kynttilöitä meillä syrjäytä. Tuikkuja poltellaan edelleenkin ahkerasti siellä mihin pienimmän näpit eivät yllä.

Mites muilla, joko on valosarjat viritelty vai pidätkö niitä ihan selkeänä joulujuttuna jolle on vielä liian aikaista?

Äidin vaatekaapilla

Kuten eilen jo mainitsin, kävin varaamassa kirppispöydän. Oli vähän sellainen olo, että kaapeista saattaisi löytyä vieläkin jotain ylimääräistä. Tuntui myös, ettei ole mitään päällepantavaa, vaikka vaatekaapin ovet eivät meinanneet mennä kiinni.

Oikeastaanhan olen vallannut Mikonkin kaapista alimman hyllyn housuilleni jo ajat sitten. Sekä kodinhoitohuoneesta yhden kaapin, jossa on alusvaatteet, sukat ja treenivaatteet.

Yleensä olen onnistunut pitämään vaatekaappini edes suht järjestyksessä, mutta nyt vaatepaljouden vuoksi tilanne näytti aika toivottomalta. Tässä kuva, joka on otettu sen jälkeen kun olen jo kiskonut tuolta yhden Ikea kassillisen vaatetta pois.

"Äiti miks sun kaappi on noin sotkunen kun meidän kaappiin sä laitat vaatteet niin nätisti" kysyi 5v. Niinpä. Vedin kaikki kaapista pois hylly kerrallaan. Aloitin siitä Mikon vaatekaapin alahyllystä jossa majailivat farkut, farkkuleggarit ym. housut collegehousuja ja leggareita lukuunottamatta. Karsin sieltä pois n. 15-20 paria housuja. Lähtöpassit saivat:

-Ne jotka olin säästänyt edellisestä kirppiskuormasta (kevättalvella) mutta joita en ollut käyttänyt sen jälkeen kertaakaan.

-Kaikki väärän kokoiset housut.

-Kaikki mustat H&M tvillihousut. Niitä ei vaan yksinkertaisesti voi käyttää. Tuntuvat imevän kaiken pölyn ja karvan itseensä.

-Kaikki jotka ovat epämukavat jalassa. Tarkoitan sellaisia, jotka täytyy joka kerran kyykistyttyään tai kuroteltuaan asetella uudestaan, kiskoa.

Lopputulos on se että nämä jäivät:

Aika lailla samalla periaatteella karsin sitten myös paidat ja tällä kertaa olin huomattavasti säälimättömämpi kuin viimeksi. Osa karsituista paidoista siirtyi Veeran vaatekaappiin, se kun alkaa kohta olla jo samaa kokoa. 

Tässä kasa jossa osa kirppikselle lähteviä.

Ja tässä ne mitä kaappiin vielä sai jäädä. Vähän paremmin järjestyksessä. Henkarivaatteet ovat viereisessä kaapissa, siellä ei niin paljon turhaa ollutkaan. Haaveilen kyllä sellaisesta Pax säilytysjärjestelmästä. 

Siivotessa huomasin myös, että nyt ei ole ainoitakaan mustia siistimpiä housuja jäljellä, ja parit sellaiset aion hankkia. Myöskin talviulkoilutakki uupuu. Netistä ostaessani teen harvemmin virheostoksia kuin kaupasta ostaessa. Jyväskylään kun ei tule lähdettyä mitään palauttamaan, ja ajatuskin sovituskoppiin ahatutumisesta varsinkin lasten kanssa kaupungilla ollessa saa hien ja kiukun pintaan. Olen ehdottomasti kotona rauhassa sovittamisen kannalla.

Ps. Lupaan ja vannon, kautta kiven ja kannon että tästedes ostan vaatteeni harkiten, siten että niitä voi yhdistää mahdollisimman monen kaapista jo löytyvän vaatekappaleen kanssa enkä päästä vaatekaappiani enää tuohon kuntoon jossa se oli.

Kahden euron kirppislöytö ja pari räkänokkaa

Kahteen pienimpään iski torstai-iltana räkätauti. Perjantaista tuli kotipäivä. Onni on kuitenkin pöpöjä pelkäämätön ystävä, jonka lapset tuntuivat olevan samassa taudissa. Päästiin edes hetkeksi kahvittelemaan ja pois kotoa. Se tekikin päivästä paljon mukavamman. Edessä kun oli vielä tunnin mittainen nukutus sessio joka päättyi pitkän taistelun jälkeen nukkumatin voittoon. Sitä iloa ei kuitenkaan puolta tuntia kauempaa kestänyt ja tietysti loppuilta meni perinteisellä niistän neenäni äitiin ja huudan ellen saa olla sylissä -tyylillä.

Tänä aamuna molemmat olivat onneksi jo parempivointisen oloisia. Lähdettiin varaamaan Kihvelikirppikseltä pöytä. Siivosin taas vähän vaatekaappia. Voisinkin kirjoitella vaatteiden karsinnasta ihan oman juttunsa joku päivä. Tämä nyt ei ihan karsintaan kyllä liity, mutta löysin ihan täydellisen, ihan minun näköisen neuletakin 2€ hintaan pöydänvarausreissulla. 

Tuntuu ihan mökkihöperöltä kun ei olla päästy ulos. Isi tulee kotiin vasta puoli seitsemän aikaan. Haravoimaan tekis vähän mieli (!!!) mutta sitten taitaa olla jo pimeää. Joka tapauksessa, ulkona on päästävä käymään. Nyt meillä on sämpylät uunissa, ja lupasin piirtää Viian kanssa. Lähdettävä siis toteuttamaan tämä lupaus. Matilda nukahti päiväunilleen kymmenessä minuutissa, ja saan ehkä juoda päiväkahvini rauhassa.

Mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille!