Paskaa

Olen miettinyt tarkkaan, kirjoitanko tästä tänne vai en. Kun tänään laitoin koulutielle lapsen, joka lähti naama itkusta punaisena ja tuntien "niinkuin joku kuristaisi kurkusta", päätöksestäni tuli varsin helppo. En kaipaa kenenkään sääliä, päinvastoin, säälin näitä toisia ihmisiä.

En tiedä onko se kateutta vai mikä saa ihmiset jotka eivät meitä edes tunne, levittelemään minusta, perheestäni ja jopa lapsistani juttuja, jotka eivät pidä paikkaansa. Minun on aina helppo nauraa näille minusta puhuttaville jutuille. Olen oppinut ajattelemaan, että minun elämäni täytyy olla todella mielenkiintoista kun ihmiset jaksavat puhua sellaisista asioista kuten:

-Montako kertaa viikossa käyn lenkillä, kenen kanssa ja miksi.

-Olenko laihtunut vai en. Laihdutanko vai en (ei, en).

-Miksi teen niin paljon töitä.

-Ehdinkö olla lasteni kanssa vai en.

-Kuinka siistiä/sotkuista meillä kotona on.

Mutta sitten kun se valehtelu alkaa jo koskea lapsianikin, häiritä heidän yöuniaan, koulunkäyntiään, ja jokapäiväistä elämäänsä, menevät nämä "AIKUISET" mielestäni jo liian pitkälle.

Lapseni joutui viime viikolla tilanteeseen jossa hänelle vieras ihminen tuli huutamaan ja haukkumaan kirosanoja ja täysin ala-arvoisia haukkumanimiä käyttäen. 

Koska kyseinen ihminen pyysi anteeksi ja kertoi ettei tämä huuto ollutkaan tarkoitettu minun lapselleni, ja lupasi ettei tule toistumaan, niin ajattelin että selvä. Eiköhän tämä voida anteeksi antaa, koska eihän näistä ikävistä välikohtauksista voi muuten ikinä ylitse päästä jos niihin jää vellomaan. Ja niin, meillä toisilla on taito käsitellä ja hoitaa näitä ikäviäkin asioita kuten AIKUISET. Jos tämä asia olisi jäänyt tähän, se ei olisi ikinä päätynyt tänne.

Koitin selittää lapselle, että aikuiseltakin voi välillä mennä maltti, ja että kerta lapseni ei tässä tilanteessa ole väärin tehnyt, ja häneltä on anteeksi pyydetty, voidaan asia koittaa unohtaa. Vielä mitä. Asiastahan alkoi sitäkin kiihkeämpi paskan jauhanta kylällä ja se on käännetty täysin päälaelleen. 

 Tyttö on nyt kuunnellut parina päivänä koulussa sitä kuinka toisen perheen lapsi kuvailee millä sanoilla äitinsä sekä lastani että minua haukkuu ja mitä äitinsä aikoo lapselleni tehdä kun seuraavan kerran häneen törmää (hän ei siis ole tämä edellämainittuun välikohtaukseen liittyvä ihminen). En yhtään ihmettele että lapseni pelkää vaikkei mitään väärää tehnytkään. Onhan hänelle jo kerran tullut vieras aikuinen huutamaan ja haukkumaan.

Olen ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa pelkään itsekin "menettäväni malttini". Tuo kaunis ilmaisu aikuisten kusipäiselle käytökselle.

Hups.

Menetin vähän malttini.

Mutta minä en ole yhtä tyhmä kuin ne. Olen tsempannut lastani sulkemaan korvansa näiltä jutuilta.

Olen juossut jalkani kipeiksi.

Olen lohduttanut lastani. Käynyt peittämässä sen tänäkin iltana monta kertaa sänkyyn ja saanut itkun loppumaan. Luvannut että painajaiset vielä loppuvat.

Luvannut että tämäkin asia ajastaan unohtuu.

Kertonut, että tämä on loistava esimerkki siitä, kuinka ei ikinä pidä toimia.

Uskon, että vielä tämän edestään löytävät. Tavalla tai toisella, ennemmin tai myöhemmin.

Sillä välin, jos ajattelitte että tämä meidän perhettä enemmänkin horjuttaa, olette väärässä. Jos ja kun päämääränänne oli pahoittaa sekä lasten että aikuisten mielet, olette onnistuneet. Kun illalla painatte päänne tyynyyn, sanokaa itsellenne että onnistuitte, olette saaneet pienen lapsen pelkäämään, todella.